Riittävän tuen saaminen pitää turvata kaikille

Viime aikoina olemme seuranneet keskustelua ja uutisointia oppilas- ja opiskeluhuollon riittämättömyydestä, pitkistä jonoista tuen pariin, opettajien ja kasvatusalan ammattilaisten uupumisesta sekä huolestuttavimpana ilmiönä lasten ja nuorten pahoinvoinnista, joka näkyy koulujen arjessa päivittäin.

Koulu on lapselle merkityksellinen ympäristö, joka muuten mahdollisesti kaoottisessa tai vaikeassa elämäntilanteessa usein edustaa normaalia.

Lapsi tai nuori elää arkeaan koulussa ja juuri siellä hänen hyvinvointiinsa voidaan vaikuttaa myönteisesti tai kielteisesti. Vertaisten kanssa oleminen, oppimisen ilo ja oma kasvu ovat asioita, jotka tulee mahdollistaa jokaiselle lapselle.

VALITETTAVAN usein tukea tarvitsevat perheet ja lapsi itse joutuvat avaamaan vaikeaa tilannettaan useissa palavereissa. Ratkaisuja palavereissa ei kuitenkaan aina synny.

Kun lapsi on velvollinen istumaan säännöllisesti alas aikuisten kanssa pohtimaan sitä, mikä meni jälleen vikaan ja mitä voisimme mahdollisesti seuraavaksi kokeilla, ovat seuraukset itsetunnolle ja minäkäsitykselle musertavat.

Perheiden luottamus ammattilaisiin saattaa kokea kolauksen, jos he jäävät vaille oikeanlaista apua useista tapaamisista ja pyynnöistä huolimatta.

Pysähdytäänkö oppimisympäristöissä pohtimaan aidosti yksilöllisesti suunniteltuja ratkaisuja tukemaan lasten ja nuorten hyvinvointia ja jaksamista?

ON ensiarvoisen tärkeää, että lapsi ja perhe ovat mukana tavoitteiden asettamisessa ja lapsi tietää, mitä häneltä odotetaan.

Eteneminen tulee tapahtua tarpeeksi pienin tavoittein niin, että etenemistä seurataan säännöllisesti ja onnistumisia esiin nostaen. Itsetunnon ja osaamisen vahvistuessa, yhdessä asetetaan uudet tavoitteet. Lapsi ei voi osata, jos hän itse ei tiedä, mitä häneltä odotetaan.

Luukulta luukulle -toimintatavan aika on oltava ohi. Emme voi ulkoistaa asioita ja ajatella, että lapset ohjataan välittömästi erikoissairaanhoidon pariin, kun haasteita tulee.

Opettajien ja ammattilaisten käyttämä "huolipuhe" ja avunsaannin ulkoistaminen muualle, esimerkiksi pallottelu terveydenhuollon ja lastensuojelun välillä ovat hätähuutoja.

Tarvitsemme tarpeeksi osaamista ja asiantuntemusta perustasolle, jotta pystymme aidosti parantamaan ja vahvistamaan lasten hyvinvointia.

ERI KESKUSTELUISSA esiin on noussut Suomessa olevan pois lähettämisen kulttuuri. Tämä on hyvin surullista ulkopuolisen aikuisen silmin ja pystymme ainoastaan kuvittelemaan, miltä se tuntuu lapsesta, joka kokee, ettei ole toivottu tai oikeanlainen.

Meidän on kyettävä löytämään ne keinot, joilla pystymme kiinnittämään lapsen osaksi yhteisöä ja vahvistamaan tämän olemassa olevia taitoja. Muuten vaarana on, että emme anna näille lapsille edes mahdollisuutta onnistua.

Pitäisikö poislähettämisen sijaan pohtia miten kiinnittää lapsi osaksi yhteisöä ja lisätä hänen hyvinvointiaan?

TARVITSEMME nyt ja tulevaisuudessa tiivistä yhteistyötä koulujen, oppilas- ja opiskeluhuollon, erikoissairaanhoidon ja muiden ammatillisten toimijoiden kanssa

Näin pääsemme eroon pois lähettämisen kulttuurista ja pystymme tarjoamaan lapsille yhdenvertaiset mahdollisuudet edetä ja onnistua elämässään.

Elina Peränen

KM, erityisluokanopettaja, varavaltuutettu (Keski-Suomen hyvinvointialue)

Linda Pippuri

sosionomi AMK, varhaiskasvatuksen opettaja, valtuutettu (Keski-Suomen hyvinvointialue)

Kirjoituksemme julkaistiin Suomenmaa verkkolehdessä.

Onko riittävän tuen saaminen tuurista kiinni? - Suomenmaa.fi